Library: Hannelore ja Lothar

Hanneloren aviomies, laajalti pahansisuisena sekä kylmäsieluisena pidetty Klaus oli kadonnut jäljettömiin juuri vuotta aiemmin Tanskaa vastaan käydyssä sodassa mitä hämärimmissä olosuhteissa. Avioliitto Klausin kanssa oli ollut lähes avoimesti järkisyin solmittu - pitkälti pelkkä tekninen järjestely nuoren Hanneloren sekä Klausin sukujen vuosikymmeniä kestäneen vihanpidon päättämiseksi. Kuten näistä lähtökohdista arvatakin saattaa, liitto ei ollut ollut missään määrin onnellinen - Klausin psykoottisen purkaukset, tavaton vallanhimo sekä vastenmielisen minkkirasvamainen ominaishaju olivat jättäneet Hannelore-rukan kylmäksi. Tilannetta ei ollut helpottanut myöskään se, että pahat kielet alati juoruilivat Klausin olevan lihallisissa aikeissaan kiinnostuneempi tuoreista upseerikokelaista kuin nuorenhehkeän runsaspovisesta vaimostaan. Kuten arvata saattaa, lapsia liitosta ei pariskunnalle ollut siunaantunut. Hannelore kesti. Hän nieli kyyneleet. Avioliiton yhä pitkittyessä Hannelore oli ajautunut jo alkujaankin kaukaisesta aviomiehestään etäälle omaa elämäänsä rakentamaan. Kolmen kuluttavan avioliittovuotensa kuluessa hän oli palvelusväen avustamana kalustanut Klausin perintötilan kartanon vuosia kylmillään olleen itäsiiven kirjaston ja toisen tupakkasalongin asunnokseen. Itäsiivestä olikin muodostunutkin hänelle koti ja turvapaikka, joka oli mielenosoituksellisesti mahdollisimman kaukana harvoin kotona olleen Klausin despootin elkein hallitsemasta kartanon suuresta salista. Liitto oli ollut onneton, mutta se oli kuitenkin kasvattanut oman onnensa nojaan jätetyn Hanneloren kypsäksi, arvonsa tuntevaksi ja itsenäiseksi aatelisnaiseksi. Klausin sukua lukuunottamatta koko Preussinmaalta löytyi tuskin sielua, joka olisi uskonut kadonneen Klausin paluuseen tai toivonut laajalti pidetyn Hanneloren riutuvan mustiinsa verhoutuneena leskenä kitkerään vanhuuteensa saakka. Avioliitto Klausin kanssa oli jo täyttänyt sille asetetun tehtävän - se oli yhdistänyt vanhat, pitkään vihaa keskenään pitäneet, mahtavat aatelissuvut jälleen sopusointuisen harmoniseen liittolaisuuteen sekä taistelukentillä että valtakunnan koreimmissa tanssisaleissa. Kauniin Hanneloren odotettiin jättävän hyvästit edesmenneelle miehelleen muodollisissa hautajaisissa vielä kuluvan vuoden aikana ja valitsevan itselleen mieleisensä uuden puolison - toki vasta kun sovelias aika menetyksestä olisi kulunut. Ennen Klausin katoamista Hannelore oli osallistunut liki kaikkiin Pommerin silmäätekevien tanssiaisiin - toisinaan puolisonsa kanssa, mutta useimmiten yksin ja toisinaan vieläpä juhlia itse emännöidenkin. Hanneloren viehkeä kauneus ei ollut jäänyt vielä poikamieselämää viettävän upseeriston silmiltä huomaamatta. Kerran jos toisenkin oli upseerikerholla laskuhumalissa harmiteltu sitä, miten niin kelvottoman niljaisaa ja koleerisuuden sekä silkan flegman sameista vesistä estotta ammentavaa miestä kuin Klausia oli kerrassaan onnistanut silkasta mahtisukujen vihanpidon tuottamasta oikusta. Hannelore oli hyvin tietoinen siitä missä määrin hän oli nuoren upseeriston himojen kohteena, mutta hän ei hätäillyt. Klausin kadottua hänen käteensä oli jaettu varsin hyvät kortit - kortit joilla pelatessa kannatti todellakin malttaa mielensä ja maksimoida voitot. Tanssiaisissa Hannelore oli tavannut moniakin varsin miellyttäväkäytöksisiä sekä perin komeita miehiä, joiden halukkuudesta Hannelorella ei ollut pienintäkään epäillystä. Nuoria ja vähän vanhempiakin ihailijoita Hannelorella siis oli. Hannelorella oli tarjolla pienen esikunnan verran upseereja komeissa univormuissaan - oli yhtälailla valtiopäivämiehiä sekä aina vähintäänkin runsas liuta sekalaista, mutta vakaavaraista ruukinpatruunaa tarjottimella. Kuitenkin heistä vain yhdelle Hannelore saattoi yksin ollessaan omistaa ajatuksen. Kerta kerralta useammin Hanneloren ajatukset palasivat Lothariin. Lothariin Hannelore oli tutustunut jo nelivuotiaana, toki ikänsä puolesta asioista tai ylipäänsä mistään juuri mitään suuremmin tajuamatta. Hän tulisi kuitenkin aina iäti muistamaan, miten tavattoman kuumana kesäpäivänä kymmenen vuotta itseään vanhempi - jo tuolloin varsin ponteva - Lothar oli puiston keinussa rytmikkäästi työnnellyt vauhtia hänelle pilvettömältä taivaalta paistavan auringon poltteessa. Vauhdintyöntöjen väleissä hikeä valuva, mutta onnellinen Hannelore oli hihkunut riemusta ja nurmella valkoviinejään siemaillut suku oli yhtynyt tytön vilpittömään riemuun heleällä naurullaan. Lothar oli mies joka jää tytölle mieleen. Lothar oli aatelissukua hänkin, kuinkapa muutenkaan, hiukan hitaammanpuoleisest i sotilasurallaan edennyt ja nyt siis vasta ratsumestariksi ylennyt, letkeä seuraveikko. Lotharia oli aiemmin pidetty laajalti lähinnä suvun piikittelynaiheena, mutta hän oli vastikään lunastanut uskottavuutensa. Muhkeat viikset kasvatettuaan sekä taistelukentällä kunnostauduttuaan naureskeltiin enää hänen kaskuilleen, ei enää hänen sangviiniselle persoonalleen tai runsaalle ulkomuodolleen. Lotharin sotilasuran viimeaikaisia tapahtumia lienee syytä avata hieman pidemmälle, sillä hänen persoonaansa saattaa olla jossain määrin vaikeaa konstruoida, mikäli ei tiedä niistä ainakin hiukan enemmän. Kelvottomasti johdetun etenemistaistelun kestäessä Lothar oli ruudinsavun sekä rummuttavan tykkitulen nostattamassa kaoottisessa pimeydessä haavoittunut kahdesti kylkeensä luodeista, kadottanut komentamansa, paniikissa pakoon lähteneen komppaniansa ja tullut kiväärinperällä tajuttomaksi isketyksi monen minuutin ajaksi. Sankimman ruudinsavun hälvennyttyä Lothar oli viimein herännyt tajuihinsa ja havainnut ympärillään verkkaisesti etenevät tanskalaisrivistöt. Tilanteen lohduttomuutta tovin puntaroituaan yltäpäältä kurassa uitettu ja juuri ruumiskasasta noussut Lothar tunsi helpotusta tavoittaessaan repeytyneen asetakkinsa povitaskusta kolhuisen, mutta muuten särkymättömänä säilyneen taskumattinsa. Lothar tyhjensi vapisevin sorvin juomasäiliönsä viimeiseen pisaraan saakka yhdellä huikalla. Tilanteen toivottomuudesta huolimatta Lotharin taistelutahto alkoi kohentua. Kaikki muu oli kyllä menetetty, mutta viinakset olivat sentään pelastuneet ja kädestä lennähtänyt sapelikin löytyi lähistöltä. Lothar poimi sapelin mukaansa ja lähti kyyryssä perääntymään tanskalaisjoukkoje n vanavedessä savuverhon turvin. Ratsuväen upseerina sekä silkan runsaan fysiologiansakin sanelemana Lothar pysähtyi tovin edettyään kiskomaan mutalammikkoon kellahtaneen, mutta yhä muuten vahingoittumattoman säilyneen sekä muutoinkin varsin vankan tykkihevosen ratsukseen. Pelkän kylkeen ammutun, sekavaksi äityneen tykkihevosensa sekä sapelinsa turvin Lothar aloitti rynnäkkönsä. Hysteeriseen raivoon piiskatun ratsunsa kuljettamana hän, paitsi syöksyi selustastastaan yllätetyn tanskalaisrivistön läpi, myös ajoi siihen raivoisasti karjahdellen satojen metrien levyisen aukon kaataen ratsunsa jalkoihin tai sapelinsa terään kymmeniä tanskalaissotilaita. Perääntyvät preussilaisjoukot viimein tavoitettuaan Lothar keräsi vielä joukkonsa ja jatkoi offensiivin käskyn täyttävään, kunniallisesti loppuunsa saakka, kunnes lopulta kaatui tajuttomana maahan. Moni preussilainen sai todistaa tätä yllättävää sodankulun kääntänyttä sisukkuudenosoitusta. Lotharin ylennysputki oli valmis. Upseerien sidontapaikalla Lothar heräsi jälleen tajuihinsa ja antoi ylen. Huterassa kunnossa olevan Lotharin ensimmäinen ajatus oli Hannelore. Hannelore, tyttö jota Lothar ei edes oikeastaan tuntenut. Hannelore, vieras tyttö, jonka hän oli useasti tavannut juhlissa ja joka oli nykyisin tiettävästi naimisissa oleva rouva ja kaikin puolin Lotharin saavuttamattomissa . Hannelore, tuo estyneen preussilaisylimystön naisista ainoa, jonka hän oli saanut saateltua hersyvän estottomaan nauruun monikerroksisilla puujalkavitseillään. Miksi hän edes ajatteli Hannelorea? Ajattelihan hän joka hetki satoja muitakin preussin aateliston saavuttamattomissa olevia neitokaisia - joka piinattu päivä ja varsinkin joka ikinen piinattu yö. Ilmeisesti tässä, päivässä vuoden miestä vanhentavassa sodassa ensimmäinen lohdullinen ajatus oli tuo elämää täynnä oleva naapurikartanon tyttö tanssisalien kaukaisesta loistosta. Lothar ei ollut aiemmin ajatellut Hannelorea erityisesti, mutta ajatuksen ensilohdun kylmettyä hän ei enää tiennyt kumpi riudutti häntä enemmän: sota vai Hannelore. Lothar tiedusteli ohitse paareja kantaneelta sotamieheltä aiemmin ratsastamansa, tanskalaisen tykkihevosen tilaa. Kävi ilmi, että sekin riivattu, loppuunjuostu sieluparka oli jouduttu päästämään tuskistaan. Lotharkin halusi kuolla. GHGHGHGS TÄTÄ PASKAA TULEE TAATUSTI YHEN MARCELPROUSTIN TUOTANNON VERRAN ENNENKO PÄÄSTÄÄN EES PANEMAAN EN JAKSA YHTÄÄN HAISTAKAA NÄÄTÄ MEEN BAARIINSAATANA

Login to BatWeb

Forgot your password?

Library: Hannelore ja Lothar