Kerta kerralta useammin Hanneloren ajatukset palasivat Lothariin. Lothariin
Hannelore oli tutustunut jo nelivuotiaana, toki ikänsä puolesta asioista tai
ylipäänsä mistään juuri mitään suuremmin tajuamatta. Hän tulisi kuitenkin aina
iäti muistamaan, miten tavattoman kuumana kesäpäivänä kymmenen vuotta itseään
vanhempi - jo tuolloin varsin ponteva - Lothar oli puiston keinussa
rytmikkäästi työnnellyt vauhtia hänelle pilvettömältä taivaalta paistavan
auringon poltteessa. Vauhdintyöntöjen väleissä hikeä valuva, mutta onnellinen
Hannelore oli hihkunut riemusta ja nurmella valkoviinejään siemaillut suku oli
yhtynyt tytön vilpittömään riemuun heleällä naurullaan. Lothar oli mies joka
jää tytölle mieleen.

Lothar oli aatelissukua hänkin, kuinkapa muutenkaan, hiukan hitaammanpuoleisest
i sotilasurallaan edennyt ja nyt siis vasta ratsumestariksi ylennyt, letkeä
seuraveikko. Lotharia oli aiemmin pidetty laajalti lähinnä suvun
piikittelynaiheena, mutta hän oli vastikään lunastanut uskottavuutensa.
Muhkeat viikset kasvatettuaan sekä taistelukentällä kunnostauduttuaan
naureskeltiin enää hänen kaskuilleen, ei enää hänen sangviiniselle
persoonalleen tai runsaalle ulkomuodolleen.