Eräs noista koleista syysilloista äityi kuitenkin kohtalokkaaksi.
Keskustelimme tuolloin pyllyistä joihin meillä ei koskaan tulisi olemaan
rahkeita - saavuttamattomista pyllyistä.

Tuon illan päätteeksi ajoin moottorivikaisen Mazdani Tesomassa
väestösuoajabunkkerin ovea vasten rusinaksi. Sinä, kuulemani mukaan, yritit
kolmasti hukuttautua Tammerkosken patosiltaan, kunnes poliisin
sammakkosukeltaja viimein sai sinusta pitävän otteen. Luojan kiitos.

Murskautuneet jalkani eivät toimi enää kuten 90-luvulla. Nykyisin kävelen
tiistaisin ja torstaisin kainalosauvojeni varassa kaupunginkirjastoon lukemaan
päivälehtiä. En mieti kuitenkaan enää pyllyjä - olenhan parantumaisillani.

Toisinaan ajan bussilla aina uimahallille saakka. Välillä livahdan hiljaisina
arki-iltapäivinä itsekin pulikoimaan. Maalla jalkani eivät enää juurikaan
kanna, mutta vedessä liikuminen on helpompaa. Nykyisin joudun aina
saippuoimaan itse pakarani, mutta enpä kerro siitä enempää.

Näin sinut viime tiistaina Hämeenpuistossa hölkkäämässä, näytit
tervehtyneeltä, uudelta mieheltä - mieheltä, joka ei ajattele lainkaan
sairaalloisesti pyllyjä. Katsoin kiinteitä pakaroitasi ja olin jo huutaa
perääsi, mutta en rohjennut.

Päivitä FB-statuksesi taas, niin huutelen siihen sitten jotain.

Terveisin, Kauko