Pyysin uudelta hoitajalta, voisiko hän viedä minut ulkoilmaan. Hän selvästi
ymmärsi pyrkimykseni, mutta kieltäytyi silti pahoitellen vedoten
herkistyneeseen näkööni. Hän tuoksuu vaniljalle ja kuulostaa nuorelta sekä
hauskalta. Hän hymisi lämpimästi ja kysyi, kestäisinkö vielä hetken. Sanoin,
että minulla on yhäkin kaikki maailman aika hallussani. Emme käyneet ulkona
vielä. (Yllätys yllätys.)

Minä en ole aikoihin nähnyt aurinkoa enkä värejä. Muistoni ovat kuitenkin
vahvat ja värikkäät. Maailma muistojeni ulkopuolella on kuitenkin ollut
pitkään kaikkea muuta. Olen nähnyt valoa kyllä - ohipyyhkivinä keiloina ja
sokaisevina merinä. Toisinaan olen nähnyt valon kylvelvettävän koko käytäväni
kun sen päässä on avattu vartijoiden kopin ovi ensin lyhtyjä himmentämättä.
Siitäkin on jo aikaa. En ole ajasta pitänyt lukua.

Sähkövalo nyt muutenkin on epäterveellistä ja muuttaa ihmisen mykkäelokuvan
nykiväksi ja surkuhupaisaksi hahmoksi. Olen kuullut sen tapahtuneen lähimmille
tovereilleni.

En vieläkään usko tätä. Minulle on hoettu tätä samaa tarinaa uudestaan ja
uudestaan aina herättyäni romaniaksi, saksaksi ja englanniksi. Ymmärrän noita
kaikkia kieliä aivan mainiosti yhäkin, mutta en lähde näihin peleihin enää
mukaan.

Heh, Ceauescu on kuulemma kuollut yli kymmenen vuotta sitten. Miksi minua ei
ole kuitenkaan vapautettu ja miksi minut nyt muka yhtäkkiä sitten
vapautettaisiin kymmenen vuotta myöhemmin? En usko näin vähällä tätä ja
uumoilen, että minua koetellaan taas yhdellä uudella irvailulla.

Ymmärrän teitä täysin - viekää minut ulos (luulen, että haistan kyllä
liikkuvan ilman), kertokaa että minulla on yhä molemmat jalkani tallessa ja
antakaa minulle vaahterasiirappia - tunnistan sen maun kuoltuanikin. Kaikki
temppunne sitä ennen ovat minulle Nicolaen viimeisintä pelleilyä. Nauran
tempuillenne. En usko teitä.

/C