Jaana, olet ihmeellisintä mitä minulle on koskaan tapahtunut. Olimme tunteneet
toisemme kaksi päivää ja jokainen hetki kanssasi oli taikuutta. Saattelit
minut lentokentän parkkipaikalta terminaaliin. Suutelimme kevyesti ja sanoit,
"Marko, sinulla ei ole pienintäkään aihetta huoleen, selviät kyllä ja tulet
takaisin ehjänä. Saat sen jälkeen olla talviöiden lämpöni iäisyyteen saakka."
Muistan kaiken sanasta sanaan. Itse en saanut enää sanaakaan sanotuksi.
Vilkutin, kävelin läpi terminaalin, enkä kyennyt katsomaan enää taakseni.
Vasta Suomenlahden yllä itkin.

Kyprokselle päästyäni jouduin varsin nopeasti huonoon seuraan ja päädyin
miltei välittömästi turkkilaisen radikaaliryhmän sotilasneuvonantajaksi. Nyt
kadun kaikkia noita tekojani koko sydämestäni. Olin tuolloin kuitenkin (ja
olen kai yhäkin) varsin nuori ja kiivas. Elelin viikkoja lepikon siimekseen
verhoutuneen turkkilaisradikaalien parissa ja rasvailin rynnäkkökivääriäni
miettien, että vittuakohan tästäkin seuraa.

Jossain vaiheessa, kesken yöunieni, heräsin otsaani tarttuneeseen
rynnäkkökiväärin piippuun ja kysymykseen, "puhut suomee?". En tarkalleen
muista mitä kaikkea tuolloin tapahtui, mutta säilytin lopulta kersantin
arvoni, istuin kolme kuukautta YK:n putkassa ja kotiuduin.

Muistelisin, että Opel Kadetini avaimet taisivat jäädä sinulle
erkaannuttuamme? Opel Kadetini kojelaudalle jäi epäilemättä myös pussillinen
korkeassa arvossa pitämäsi koisokasvin marjoja, tomaatteja. Nyt kesähelteillä
uudenkarhean Kadetini sisäosat ovat hedelmäkärpästen vallassa, enkä uskaltaisi
sen ovia avata vaikka palauttaisitkin avaimeni.

Jaana, vielä ei ole talvi, mutta kaipaisitko kenties silti lämpöä öihisi?