Tästä matriisikakasta on nyt kirjoiteltu lehdissä ja kaikkea. Enimmäkseen ihan
turhaan. Lienee paras, että kerron mistä tässä koko farssissa oli kysymys.

Ammattikorkeakoulun lopputyönä koimme ystävieni Markon ja Jaanan kanssa
tehtäväksemme tutustuttaa puuhkaeliitti tamperelaistyyliseen arktiseen
hysteriaan. Päätimme tehdä jotain suurta, jotain mikä muistettaisiin ja jota
vasten suomalainen taide vastedes määriteltäisiin.

Marko on synnynnäinen CNC-koneohjelmoija, Jaana on performanssitaiteilija,
minä olen supliikkimies. Vuokrasin rakennusfirmalta käyttöömme massiivisen
torninosturin lupaamiani mainostuloja vastaan.

8. helmikuuta ajoimme torninosturin Näsijärven jäälle, aivan Pitkäniemen
eteen. Olimme harjoitelleet mielissämme tulevaa taideteosta. Tiesimme mitä
olimme tekemässä.

12. helmikuuta Markon ohjauspiirin säätelemä torninosturi heilutti Näsijärven
jään yläpuolella vanhaa Volkswagen-kuplaa, jonka ikkunoista Jaana ja Minä
terhakkaina pyllistimme.

Alkuperäinen suunnitelmamme oli kakata suunnaton rauhanmerkki keskelle
Näsijärven jäätä, mutta nuoruutemme tohkeessa vieraannuimme tuolloin tietyistä
elämän realiteeteistä.

Kakkasimmekin toki hiukan, mutta se rauhanmerkki jäi kyllä silloin
piirtämättä. 27 asteen pakkasessa sekä minä että Jaana saimme pahoja
paleltumia pakaroihimme ja paikalle kertynyt yleisö ei ilmeisesti ollut täysin
taiteemme tasolla ja kadotti vähintäänkin nyansseja ilmaisustamme.

Valmistuimme kuitenkin kaikki kolme erinomaisin arvosanoin oppilaitoksestamme
ja vastaisuudessa suomalainen taide tullaan, toden totta, määrittelemään
suhteessa omaan teokseemme.