Muistan, kun isännän äänellä julistin että Vanhalla joella ei enää iso kala
liiku. Nyökyttelin silloin ymmärtäväisenä levottomille kalajutuille ja
naureskelin niistä kaikkein hurjimmille.

Viime torstaina asettauduin yöksi poliisipiirin huvilalle yksinäisen
konstaapelin pitkää viikonloppua viettämään. Mukana oli kaikki oleellinen:
onkivehkeet ja skodan peräluukullinen grillimakkaraa ja olutta. Näin syksyllä
huvila on yleensä vapaana.

Huvilalle ajettuani ajattelin musertavalta väsymykseltäni käydä ensimmäiseksi
nukkumaan. Jostain syystä kuitenkin uni ei ollut tullakseen - ehkä hiljaisuus
tosiaan soi korvissani liikaa kaupungin jäljiltä.

Tuijottelin aikani hirsikattoa, mutta tasainen humina vain jatkui ja jatkui...
Olin ajanut suoraan työvuoron päälle tänne jokirantaan kuoliaaksi väsyneenä -
ja nyt minua ei enää edes nukuttanut.

Kävelin alas rantaan ja istuin sinne lasketun vanhan ja kuraisen
mansikkahilloämpärin nokkaan tarkkailemaan jokea. Katselin hiljakseen joessa
lipuvaa vettä... hiekasta nousevia vaahtokuplia, kiviä tottuneella rutiinilla
väisteleviä havunneuloja ja joessa kelluvia pieniä lehtiä - syksyn viimeisiä.

Olin nukahtaa, kun joesta nousi ylös iso, musta pää.

Verkkaisesti joesta nousi massiivinen musta pää ja pari siihen istutettuja
suunnattomia, tuijottavia silmiä ja toinen pari sieraimia - pikimusta
virtahevon pää.

Tuo kummajainen tarkkaili minua aikansa. Se käänteli kolossaalista ruhoaan ja
nuuhki koko ajan ilmaa ympärillään. Lopulta se imaisi keuhkonsa täyteen ilmaa,
sulki silmänsä ja sieraimensa kiinni ja painautui hitaasti takaisin jokeen.

Tämän nähtyäni enää ole kyennyt enää yöpymään poliisien huvilalla.

/C