Avioliiton yhä pitkittyessä Hannelore oli ajautunut jo alkujaankin kaukaisesta
aviomiehestään etäälle omaa elämäänsä rakentamaan. Kolmen kuluttavan
avioliittovuotensa kuluessa hän oli palvelusväen avustamana kalustanut Klausin
perintötilan kartanon vuosia kylmillään olleen itäsiiven kirjaston ja toisen
tupakkasalongin asunnokseen. Itäsiivestä olikin muodostunutkin hänelle koti ja
turvapaikka, joka oli mielenosoituksellisesti mahdollisimman kaukana harvoin
kotona olleen Klausin despootin elkein hallitsemasta kartanon suuresta
salista.

Liitto oli ollut onneton, mutta se oli kuitenkin kasvattanut oman onnensa
nojaan jätetyn Hanneloren kypsäksi, arvonsa tuntevaksi ja itsenäiseksi
aatelisnaiseksi. Klausin sukua lukuunottamatta koko Preussinmaalta löytyi
tuskin sielua, joka olisi uskonut kadonneen Klausin paluuseen tai toivonut
laajalti pidetyn Hanneloren riutuvan mustiinsa verhoutuneena leskenä kitkerään
vanhuuteensa saakka. Avioliitto Klausin kanssa oli jo täyttänyt sille asetetun
tehtävän - se oli yhdistänyt vanhat, pitkään vihaa keskenään pitäneet,
mahtavat aatelissuvut jälleen sopusointuisen harmoniseen liittolaisuuteen sekä
taistelukentillä että valtakunnan koreimmissa tanssisaleissa.