Kas peijakasta, ajauduin äimistyksekseni vielä vanhoilla päivilläni
seikkailuun.

Kokemani seikkailu oli monipolvinen ja, myönnettäköön, olen saattanut unohtaa
siitä mehukkaimmat osat. Tuo seikkailu kuitenkin hetkittäin nostatti sydämeni
sykkeen vielä nuoruudestani muistuttaviin tuntemuksiin.

Seikkailu lähti kehittymään vanhojen osakuntakaverien kanssa vietetystä
kiivaasta väittelöstä Immanuel Kantin filosofian erityispiirteistä ravintola
Antiokiassa. Antiokia on rauhallinen, mannermainen olut- sekä tapas-ravintola.
Tapaksen ystävä olen itsekin. Jossain vaiheessa iltaa kuitenkin ikäväkseni
totesin kadottaneeni ystäväni ja ravintolaa suljettaessa ravintoloitsijan
monisanaisen rohkaisun motivoimana totesin parhaaksi poistua itsekin
liiketiloista.

Kuinka ollakaan, kotimatkalla parkkialueella virtsaa pajukkoon syöstessäni
ajauduin tahattomasti mukaan Pietarin mafian ja Ylöjärven kauppaseuran
väliseen silmittömään tulitaisteluun. Ympärillä kaikuva pienten
automaattipistoolien jatkuva tulitus sekä satunnaiset haulikon laukaukset
nostivat alkukantaiset pelkoni esiin.

Mitään tällaista en ollut odottanut. Tilanne alkoi vaikuttaa kauhealta -
halusin vain kotiin. Hädisti napitettuani syöksyin raivokkaaseen rynnäkköön
parkkialueen laidalla siintänyttä lähintä suojaa kohti.

Ilmassa solmio lepattaen syöksyen ja rukoillen iskeydyin ihmeekseni vuoden 58
avo-Caddillacin ohjaamoon. (Todettakoon, että todella harvinaislaatuinen tuuri
kävi tuossa kyllä)

Tärisevin käsin yhä matalana pysytellen hamusin virtalukkoon jätettyä avainta,
jonka perässä roikkui ketjussa vanha venäläinen purjehduslippu... sininen
risti valkoisella pohjalla. Väänsin. Rukoilin.