Kaiken tämän perusteella Holmström päätteli, että itse asiassa maailma hänen
ympärillään ei ollutkaan kutistumassa vaan hän itse oli kasvamassa hurjaa
vauhtia! Pian Holmström arvioi olevansa jo vähintään 50 metriä korkea ja hän
sai olla todella tarkkana, ettei murskaisi praktiikkaansa tai sen naapuruston
taloja kolossaalisiksi käyneillä jaloillaan.

Samassa musertava ajatus valtasi kunnanlääkäri Holmströmin mielen. Mitä jos
hänen nuori vaimonsa, Anna, ei enää rakastaisikaan hyvää kyytiä
jättiläismäiseksi käyvää miestään? Mitä jos Holmström ei ylipäänsä enää edes
löytäisi vaimoaan kohta mikroskooppisiin mittoihin kutistuvan maailman
keskeltä? Epätoivoinen raivo oli vallata kunnanlääkärin mielen ja hän ehti jo
miltei paiskata yhä sylissään puristamansa puutarhatontun naapurustonsa
pikkuruista puutalokorttelia vasten.

Kuin ihmeen kaupalla maltti ja tyyneys kuitenkin palasivat kunnanlääkäri
Holmströmiin tuona kauhun syvimpänä hetkenä - olihan hän, kuten on jo aiemmin
käynyt ilmi, analyyttinen ja rauhallinen mies. Niinpä Holmström katseli nyt
ympärillään avautuvaa kotikyläänsä ja ajatteli kaikkia niitä pienen pieniä
ihmisiä joita hänen kalossiensa juuressa asusteli. Hän tunsi heistä jokaisen
ja oli pitkän uransa aikana lukuisat antibioottikuurit heistä useille vuosien
varrella määrännyt. Holmström laski puutarhatonttunsa hellästi lähimmälle
aukealle paikalle, jossa se ei varmasti murskaisi ketään.

Kunnanlääkäri Holmström pohti nyt kuumeisesti, mitä hänen tulisi tehdä tuossa
painajaismaisessa tilanteessa. Juuri kun hän oli jo aikeissa loikata
praktiikkansa ahtaaksi jäämässä olevalta pihamaaltaan sivuun enempää vahinkoa
aiheuttamasta alkoi hänen tuntemansa outo kihelmöinti äkisti hellittää.
Samalla maailman kutistuminenkin hidastui... hidastui... ja viimein pysähtyi!
Ja kohta maailma alkoi taas kasvaa yhä kiihtyvällä vauhdilla! Voi riemun
päivää, ajatteli Holmström. Hän katseli uneliaan kotikylänsä katuja eikä
nähnyt missään tuijottamaan kerääntyneitä ihmisjoukkoja. Mistään ei kuulunut
myöskään poliisiautojen sireenien ulvontaa. Ehkäpä kukaan ei ollut edes pannut
merkille hänen äkillistä koonmuutostaan?