Tuolloin kunnanlääkäri Holmströmin mielessä häivähti ikävä ajatus. Mitä jos
hän ei lakkaisikaan kutistumasta? Mitä jos hän pienenisi muurahaisen
kokoiseksi - pienemmäksikin! Mitä jos kottarainen söisi hänet? Tuolla hetkellä
Holmström ei kuitenkaan katsonut olevansa missään määrin oman kohtalonsa herra
ja niinpä hän ravisti nuo kauheat ajatukset mielestään. Hän päätti vain
tyynenä odottaa ja katsoa miten lopulta tulisi käymään. Praktiikkansa
korkuisena Holmström puristi kuitenkin silmänsä tiukasti kiinni ja pidätti
hengitystään. Varsin merkillinen epelihän hän olisi ollut, jos häntä lainkaan
ei olisi jännittänyt.

Varovaisesti kunnanlääkäri Holmström rohkeni viimein raottaa ensin toista
silmäänsä ja sitten niistä molempia. Nopeasti arvioiden kaikki näytti olevan
taas kuten ennenkin. Holmström hengitti syvään, otti pari haparoivaa askelta
kohti praktiikkansa ovea ja livahti takaisin sisälle. Hän määräsi itselleen
rauhoittavan konjakkipaukun äkilliseen sydämentykytykseen ja uusi vielä
alimitoitetuksi toteamansa reseptin kahdesti, ennen kuin kykeni jatkamaan
kansioidensa järjestelyä. Siinä kansioidensa keskellä hän järkeili, ettei
taitaisi uskaltaa kertoa koettelemuksestaan edes omalle Annalleen.

Noin kahden päivän kuluttua totuttu hiljaiselo olikin taas palannut
Holmströmin kotikylään. Sanon tässä kahden päivän, sillä suunnilleen niin
kauan palokunnalta kesti sahata selittämättömästi keskelle virastotalon
parkkipaikkaa ilmestynyt 20-metrinen puutarhatonttu kuorma-auton lavalle
mahtuviksi paloiksi.