Edesmennyt isäni oli nimeltään Hermanni. Ei lainkaan Veijo Pasasen kaltainen
demoninen hahmo, vaan tolkun ja rauhan veikko - hienosavimuurari. Itsekin olen
uskonut olevani jo aikuinen mies - lapsuuden painajaiset taakseni jättänyt
elontien matkalainen.

Henkiseen lintukotooni, paratiisiini on kuitenkin astunut pahimman pelkoni
mittainen, koon 76 kävelykenkä. Olin kuvitellut olevani turvassa. Kuvittelin
kuvittelemasta päästyäni. Kuvittelin viimeinkin lopullisesti kadottaneeni
Pelle Hermannin lapsuuteni pelkojen hämärään, sinne valaan elävältä syömäksi
tulemisen, Tintti-kirjamaisen polttouhrauksen ja suohon polkemaksi tulemisen
joukkoon. Voi luoja, kunpa tätä uskoani olisi voinut jatkua pitempään.

Neljän viikon ajan Pelle Hermanni on tullut uniini. Joka ikiseen niistä.
Kolmannella viikolla tajusin lopettaa nukkumisen. Kulutan nykyisin päivässä
varmaankin suunnilleen yhden pienen vanhainkodin lääkemääräysten verran
stimulantteja. Pistän itseeni adranaliinia aina ajatusten harhaillessa.

En kestä Pelle Hermannia enää, tänä yönä lasken entraushaan pikajunan
raiteelle ja kiinnitän siihen kytketyn kolmen millin vaijerin toisen pään
kaulaani.

Kristus mitä emopaskaa. Ei tätä teatterillista kohtalokkuutta usko itse Jouko
Turkkakaan. Terve mies olen ja kunhan tuossa edellä hieman vitsailin
kieltämättä vakavilla aiheilla leikitellen.

Otan rauhoittavat ja lähden kapakkaan. Toivottavasti en törmää Pelle
Hermanniin matkalla. Moro.