Ongelmana on nyt maailma, jossa ihmiset elävät. Tietoisuutta
ohjaavat kuninkaiden käytännöllinen harkinta ja pappien
opetus arpakuutioiden avulla saadusta jumalallisesta
ilmoituksesta. Silloin tietoisuuden kenttä kapenee siinä
määrin, että inhimillisen näytelmän suuret linjat katoavat
ristikkäisten pyrkimysten sekasortoon. Ihmisten perspektiivi
käy ahtaaksi, niin että he tajuavat olemassaolosta vain sen
valoa heijastavat pintakerrokset, joita voi koskettaa.
Syvyyden näkymä umpeutuu. Tärkeä inhimillisen kärsimyksen
muoto katoaa näkyvistä. Yhteisö vajoaa erehdyksiinsä ja
syöksyy onnettomuuksiin. Pieni Minä on anastanut
tuomarinpaikan Itseydeltä.