Viimein amerikkalainen vastasi rukoukseeni ja jyrähti täyteen eloon. Hieman
lisää kaasupoljinta kosketettuani se syöksyi saman tien liikkeelle pantterin
tavoin ja kerran lähdettyään iskeytyi läpi kahdesta bussipysäkistä vauhtiaan
hidastamatta.

Koetin varovaisesti nostaa päätäni nähdäkseni missä olin pitäessäni yhä
kaasupoljinta mahdollisimman liki lattiaa rohkeuteni puitteissa. Ensin
kerrostalot ja sitten pienet asuintalot vilistivät silmissäni, tie oli avoin.
Selkeästi kukaan ei ollut perässäni enää ja tähän aikaan yöstä ei muutakaan
liikennettä enää liikkeellä ollut tai se vetäytyi lähestyttäessä luontevasti
sivuun. Uumoilin päässeeni karkuteilleni.

Huojentuneisuuteni kuitenkin karisi kohta katseeni tarkennuttua tiestä
edessäni siintävään vanhaan uittosiltaan. Lähestyin sitä aivan liian lujaa,
olihan se jo kohdalla. Näin vilaukselta sillan taakse ajetut panssariautot
sekä poliisin tiesulun ja tunsin miten piikkimatot söivät Cadillacistani
valkosivurenkaat.

Vauhdin hidastuttua akuutisti kasvoni iskeytyivät ohjauspyörään. Mitään
tällaista en ollut odottanut. Olin tyrmätty ja valmis luovuttamaan. Sumean
näkökenttäni läpi näin poliisien loppumattomat rivistöt. Paskat. Ponnistin
kaikki voimani loikkaan (onneksi näin vahoissa autoissa ei ole turvavyötä).

Lensin linnun lailla vasten kuun valoa tiesulun poliisien jatkuvan tulituksen
hipoessa kantapäitäni ja Cadillacini räjähtäessä 200-metriseksi tulipatsaaksi.
Viime hetkilläni mietin, että tästä olisi kannattanut tehdä elokuva.

Iskeydyin rantakiviin sillan alla ja menetin tajuntani.

....

-Marko?
-Marko? Ootsä ok?
-No oothan sää. Herääs ny, oot taas naamallasi täällä joessa.
-Tulisitsä kotiin jo?
-Sano ny jotain
-Noi sun koulukaveritki lähti jo aikoja sitten, ne sano että olit taas
hortoillu sillalle
-Sähän vuodat... Ootsa taas lyöny kuuppas johki?
-Sano ny jotai, pliis
-Marko?