Jos luette tätä, olen kuollut.

Tämä on päiväkirjani kansilehti. Se on kansilehti, vaikka se onkin irrallinen
lehti kannen ja muun kirjan välissä. Olen kirjoittanut sen kymmeniä kertoja
uudelleen.

En ole pasifisti, vaikka kannan Suomalaissosialistinen Työväenpuoluen
vaalikirjaa. Kävin katsomassa sotaa talvella 1939-1940. Selvisin siitä kaikin
puolin vähällä. Jouduin pakotettuna sotaan uudelleen juuri edellisestä
toivuttuani. Kuolevien ihmisten näkeminen kuvotti minua.

Vuoden 1941 sota kuvotti minua vielä sitäkin enemmän ja jo ennen kuin näin
ainuttakaan kuolevaa. Kaikki se tuhoon tuomittu veljeily Saksan poliittisen
julistuskoneiston sokaiseman sekä moraaliltaan rappioituneen armeijan kanssa
sai minut sanoutumaan irti kaikesta tuosta ajalle ominaisesta itsepetoksesta
varsin nopeasti.

Koko syksyn 1939 olin ristiriitojen repimä. Sota tuli minulle tuolloin
yllätyksenä ja tuntui vilpittömästi erehdykseltä, sillä olin uskonut vakaasti
Venäjän vallankumouksen kansanliikkeen korjaavan kapitalistiriistäjien
vääryydet myös syvästi rakastamaltan Kotimaanikin osalta.

Molempien sotien kuluessa käsitykseni muuttuivat. Kävi ilmeiseksi, että
mahtavuudestaan huolimatta sosialististen neuvostotasavaltojen liitto ei
edustanutkaan Kommunismia siinä Leniniläisessä muodossa kuin olin odottanut.
Siinä muodossa, jossa olin toivonut sen saavan jalansijaa tässä kartanollisten
ja nousukasriistäjien raiskaamassa, mutta perustaltaan terveessä ja hyvässä
kansassa.