Vaikka fuusiojatsin ystävä olenkin, mielestäni ihmisvoimin tuotetun
äänitaiteen kaikkein mielenkiintoisin ja ilmaisuvoimaisin kenttä on
piereminen.

Pierujen ääniskaala on uskomaton. Pieruista pienimmät ovat vain vaivaista
päästäisen tuhinaa heinikossa ja niistä voimmakkaimmat miltei vavisuttavat
kansakuntia (no hieman nyt tuossa liioittelin, mutta mahtavia ovat pierut
kolossaalisimmillaan kuitenkin). Kuluneita kliseitä harrastava varmaankin
toteaisi, että pieruissa vain taivas on rajana.

Pienen panostuksen ja perehtyneisyyden myötä ilmavaivojen varsinainen
äänitaiteellinen anti rakentuu kymmenien metrien päästä havaittaviksi
pöräyksiksi ja äärimmillään kiväärinlaukausta muistuttaviksi teräviksi
paukauksiksi sekä naapurikorsussa sormille lauennutta kasapanosta
muistuttaviksi mataliksi murahduksiksi. Koko skaala on minulle tuttu - pieru
on tapani puhutella maailmaa ympärilläni.

Muodikkaampi veikko olisi varmasti valinnut tuossa äsken jonkin seuraavista
nopeammin mieleen tulleista lausumista:

-Pieru on mun juttu (nuorisoa kosiskeleva valistuspuhe)
-Pieru on mediani (Taloussanomien haastattelu)
-Pieru on henkireikäni (tyypillinen terapiapuhe)
-Pieru on yksi näkökulma asiaan (presidentinvaalihaastattelu)

Nykyisin olen liiempiä retostelematta koko pääkaupunkiseudun pieruimitaattori
numero uno. Olisin kuitenkin pelkkä painolasti taiteenlajilleni, jos en tähän
asemaan päästyäni harjoittaisi vaivalla hankittua taitoani päivittäin.