Kerronpa tänään teille kaktuksista, sillä tulin juuri kaksi kahdeksan
kuukautta sitten Meksikon matkallani selkä edellä iskeytyneeksi vasten useita.

Päihtyneen kuljettajani harha-arvion vuoksi matkalaisseurueeni koko
Argentiinan kiertueemme uskollisesti palvellut, Bogotassa rallikavereidemme
alkumatkassa virittämä minibussi ei ainoastaan väistänyt kapista, ajoradalle
nälkäharhoissaan hortoillutta aavikkokettua vaan parissa sekunnissa muutti
koko ajoneuvon väkkärän lailla ilmassa pyöriväksi tuliseksi himmeliksi.

Itse tapahtumahetkellä maissiolutta bussin takaosan kylmäkaapista hamutessani
en kokenut samaa infernoa kuin ystäväni - luojan kiitos siitä. Paiskauduin
kuitenkin täysin alastomana Toyoton takalasin läpi useita kymmeniä, ellei
peräti satoja, metrejä ilmassa päin meksikolaista urkupillikaktusmuodostelmaa.

Epilemättä urkupillikaktukselle on oikea suomenkielinen nimikin, mutta en
tunne sitä. Kyseessä on kuitenkin se kaktus, joka kasvaa ryppäissä ja tuntuu
hirvittävältä alasti 100km/h selkä edellä lähestyttäessä.

Kuusi kuukautta San Franciscon yliopistollisessa keskussairaalassa voimia
kerättyäni olen tutustunut kolmeen nättiin hoitajaan ja opetellut polttamaan
kannabista. Onneksi vauras isäni on tämänkin odysseian taas kerran valmis
maksamaan. Tulen tuskin kuitenkaan koskaan enää kävelemään omin jaloin.

Vaikka nämä pääosin negatiivisiksi kokemani tuntemukset värittävätkin juuri
nyt yleistä mielenmaisemaani, olen silti vilpittömästi sitä mieltä, että
kaktukset ovat kasvimaailman siilejä - silkkoja luonnonvastaisia perkeleitä.

/C