Vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani tuo painajaismainen olento sai kuin saikin
viimein kammettua itsensä sisään pyöräsuojaan. Hän laski hellästi kypäränsä
maahan, nosti aavikkolasit otsalleen ja lyhistyi nelinkontin kakomaan vettä
keuhkoistaan.

Pärskinnältä kutakuinkin henkensä kulkemaan saatuaan hän kohotti kätensä
ilmaan kuin hiljaisuutta ja puheenvuoroa pyytäen ja virkkoi: "Spluhköh! Sköh!
Skhhkh! SKöh-Khh-Kh kh kh.. kkh...". Tämän jälkeen hän vaikeni, heilautti
kättään ilmassa ja kuin uutta hiljaisuutta sekä siihen liittyvää, selventävää
puheenvuoroa pyytäen sanoi: "Sköh. Omin avuin. Omin avuin."

"Niin, jotain sellaista olin tuossa kuulevinanikin.", vastasin enkä uskaltanut
enää edes tarjoutua auttamaan miestä ylös jäätävältä lattialta henkeään
haukkomasta. Vähitellen tulokas kuitenkin kampesi itse itsensä istualleen. Hän
kaivoi taskustaan piipputupakkapussiin laskostetun pienen kangasnenäliinan ja
kävi puristelemaan sillä leukaansa vasten tarttuneita, vetisiä viiksiään
kuiviksi mitään puhumatta.

Tämän jälkeen hän hamusi toisesta taskustaan pienen metallirasian, haroi siitä
sormenpäillään rasvaa juuri kuiviksi pusertelemiinsa viiksiinsä ja lopuksi
hieraisi sormenpäänsä toisesta taskustaan kaivamaansa nenäliinaan. Tämän
häkellyttävän seremonian jälkeen hänen viiksensä sojottivat pistinten lailla
kohti poskipäitä ja muutenkin koko mies alkoi yhtäkkiä näyttää keisari
Wilhelmiltä. Tuolla hetkellä näytin kai tarpeeksi kysyvältä saattaakseni hänet
viimein puhumaan.