Olen mielestäni yhdessä vietettyjen 17 vuoden aikana tehnyt Mikolle varsin
selväksi, että en pidä kirkkaista valoista. Yhtään. Eritoten nämä uudet,
siniset LED-valot ovat saatanasta migreenikolle.

Levylautasella Max Romeo kävi neljännelle raidalleen lauantain kääntyessä
sunnuntaiksi. Tällä helteellä ja muutenkin kuumottuneena aloin jo todella
odottaa omaa prinssiäni. Kohensin kärsimättömänä hieman tiaraani divaanilla
korostetun raukeana maatessani.

En tarkalleen tiedä missä kohden yhteiseloamme Mikon muisti oli lakannut
toimimasta. Olin tiukasti vielä Saban kuningattaren roolissa mieheni astuessa
lemmenhetkeemme massiivisessa karibunsarvikruunussaan sekä, täysin ennalta
arvaamattomana uutuutena, kauttaaltaan joulukoristevalolankoihin
kietoutuneena.

Kaikki oli silkkaa leikittelyä vadelmilla ne molemmat kaksi sekuntia ennen
kuin Mikko kytki sähkön kieteisiinsä. Silloin helvetti repesi valloilleen.

Sokaistuin, sain migreenikohtaukseni (aina aina aina... tuhannetta kertaa,
tämä ei ole diagnosoitu. Tämä on erilainen. Tämä on erilainen tauti.) Pääni
läpi kävi sata rautanaulaa. Otin tukea jalkalampusta ja kirjahyllystä. Mikko
panikoi ilmeisesti mukana, kerkesi huutaa "Jaana, ootko ok, beibs?" ja
kompastui valokoristelankaansa - löi päänsä DJ-pöytäni kulmaan ja menetti
tajuntansa.

...

Oksentelen vieläkin täällä portaikossa, mutta kykenin sentään hirvittävältä
tilaltani soittamaan ambulanssin Mikolle. Sarvet piti irrottaa, että mies
saatiin autoon sisälle. Kieltäydyin ilmapistoolia heristäen itse kyydistä.
Tilanne nauratti vaikka päähän sattui eikä kai muutenkaan saisi nauraa. Voi
Luoja, anna Mikkoni tulla ehjänä takaisin.