Ilma on raikas, hengitän täysin luontevasti. Karva optiikassa ei värähdä
vaikka hengitänkin. Hengitän siis toistamiseen. Tähtäimen läpi näen kaukaisen
maailman tarkasti. Juuri nyt näen jäniksen kilometrin päähän. Hengitykseni
huuru hämärtää sekunniksi kellotauluni - 03:25.

Äiti, en ymmärrä sinua. Sisaruksista vähiten kai surin lähtöäsi ja koko ikäni
ainoastaan riitelin kanssasi aina karkaamiseeni saakka. Sukumme vauraudesta
pienimmälle osalle minut kyllä sitten kai jätitkin - aivan syystä. Jätit
veljilleni isän koko osakesalkun ja Helsingin, Leibzigin, Oslon ja ties minkä
kaupunkien arvokiinteistöjä. Minulle jätit "eräkämpän Naakankelolta". Tästäkin
sinänsä yllätyin. Eikä sillä, että kaikkien näiden vuosien jälkeen olisin
kehdannut lakiosaani enää penätäkään.

Äiti, tämä ei ole mikään eräkämppä - tämä on vuoren nokassa seisova,
täyskivinen Jugend-linna. Mitä tarkoitusta varten Ulrich-pappa tämän aikanaan
rakensi ja miksi jätit sen minulle?

Löysin kellarista laatikkotolkulla kiväärejä - kaikki moitteettomasti
rasvattuina. Löysin mustaksi maalattuja tynnyreitä, kaapeittain tiibetiläisiä
seremoniapukimia, hyllytolkulla parasta itävaltalaista 30-luvun
tähtäinoptiikkaa ja metrien paksuisen pinon tarkkoja karttoja likipitäen koko
sivistyneen maailman alalta.

En ole papan päiväkirjoja vielä lukenut, enkä ole saanut rikottua kaikkien
kellarihuoneiden ovien lukkoja.

Äiti, en ymmärrä yhtään mistä tässä kaikessa on kyse, mutta nyt pelkään että
olet laskenut hulttiotyttäresi harteille liian raskaan vastuun.