Kas kas, kaupungista saakka ovat näköjään minua, vanhaa miestä, tulleet
hakemaan.

Kiireisestä kiipijän elämästä jo kylliksi saaneena lopetin insinöörin työni
Rolls-Royce Marinella vuonna 1997 ja rakensin itselleni retriitin tänne Posion
Yli-Kitkalle pikkuruisen pienelle saarelle.

Soudan ja välillä hiihdän täältä kerran viikossa kirkonkylälle ruokaostoksille
ja pankkiasioille. Kesäisin olen ottanut tavakseni lyödä ruosteisen vesurini
rantakantoon kiinni heti veneestä kotisaareeni noustessani. Samaiseen kantoon
olen vesurini lyönyt viimeiset viisitoista vuotta.

Vesuri on pakollinen mukana matkassa, koska nämä rannat matkani molemmissa
päissä ovat vesakon tukkimat ja Luojan oikusta näillä mailla paju tuntuu
kasvavan puoli metriä viikossa.

Tänä aamuna rantakantoon illalla lyömäni vesuri oli poissa.

Tiesin heti, että jotain oli pahasti vialla ja palasin majaani näennäisen
huolettomana vihellellen. Sisälle majaani päästyäni laskeuduin saman tien
lattialuukusta vuosien varrella rakentamaani pakotunneliin ja piilouduin
lopulta saareni itälaidan sammalikkoon rakentamaani suojaan.

Tulkaapa vain hakemaan, korporaation herrat - ilmaiseksi ette minua nimittäin
vie. Täällä on vastassanne vitun kitkerä mies ja hirvikivääri. Tiedän, että
voiton lopulta viette, mutta hinnan asetan minä. Näen tältä laidalta saarta
neljänneskilometrin kaikkiin ilmansuuntiin ja tässä ampumapaikassa olen täysin
peruskallion suojassa. Jos ilmasta käsin ette hyökkää, vien mukanani
kaksikymmentä kätyriänne.

(Vai jäiköhän se vesuri sittenkin veneeseen...)