Download Game! Currently 106 players and visitors. Last logged in:LazarusLikuTubadorValkrist

Library: Hannelore ja Lothar

Books

Author: corto
Date:Aug 14 2010

Hanneloren aviomies, laajalti pahansisuisena sekä kylmäsieluisena pidetty
Klaus oli kadonnut jäljettömiin juuri vuotta aiemmin Tanskaa vastaan käydyssä
sodassa mitä hämärimmissä olosuhteissa. Avioliitto Klausin kanssa oli ollut
lähes avoimesti järkisyin solmittu - pitkälti pelkkä tekninen järjestely
nuoren Hanneloren sekä Klausin sukujen vuosikymmeniä kestäneen vihanpidon
päättämiseksi. 

Kuten näistä lähtökohdista arvatakin saattaa, liitto ei ollut ollut missään
määrin onnellinen -  Klausin psykoottisen purkaukset, tavaton vallanhimo sekä
vastenmielisen minkkirasvamainen ominaishaju olivat jättäneet Hannelore-rukan
kylmäksi. Tilannetta ei ollut helpottanut myöskään se, että pahat kielet alati
juoruilivat Klausin olevan lihallisissa aikeissaan kiinnostuneempi tuoreista
upseerikokelaista kuin nuorenhehkeän runsaspovisesta vaimostaan. Kuten arvata
saattaa, lapsia liitosta ei pariskunnalle ollut siunaantunut. Hannelore kesti.
Hän nieli kyyneleet.

Avioliiton yhä pitkittyessä Hannelore oli ajautunut jo alkujaankin kaukaisesta
aviomiehestään etäälle omaa elämäänsä rakentamaan. Kolmen kuluttavan
avioliittovuotensa kuluessa hän oli palvelusväen avustamana kalustanut Klausin
perintötilan kartanon vuosia kylmillään olleen itäsiiven kirjaston ja toisen
tupakkasalongin asunnokseen. Itäsiivestä olikin muodostunutkin hänelle koti ja
turvapaikka, joka oli mielenosoituksellisesti mahdollisimman kaukana harvoin
kotona olleen Klausin despootin elkein hallitsemasta kartanon suuresta
salista.

Liitto oli ollut onneton, mutta se oli kuitenkin kasvattanut oman onnensa
nojaan jätetyn Hanneloren kypsäksi, arvonsa tuntevaksi ja itsenäiseksi
aatelisnaiseksi. Klausin sukua lukuunottamatta koko Preussinmaalta löytyi
tuskin sielua, joka olisi uskonut kadonneen Klausin paluuseen tai toivonut
laajalti pidetyn Hanneloren riutuvan mustiinsa verhoutuneena leskenä kitkerään
vanhuuteensa saakka. Avioliitto Klausin kanssa oli jo täyttänyt sille asetetun
tehtävän - se oli yhdistänyt vanhat, pitkään vihaa keskenään pitäneet,
mahtavat aatelissuvut jälleen sopusointuisen harmoniseen liittolaisuuteen sekä
taistelukentillä että valtakunnan koreimmissa tanssisaleissa. 

Kauniin Hanneloren odotettiin jättävän hyvästit edesmenneelle miehelleen
muodollisissa hautajaisissa vielä kuluvan vuoden aikana ja valitsevan
itselleen mieleisensä uuden puolison - toki vasta kun sovelias aika
menetyksestä olisi kulunut. Ennen Klausin katoamista Hannelore oli
osallistunut liki kaikkiin Pommerin silmäätekevien tanssiaisiin - toisinaan
puolisonsa kanssa, mutta useimmiten yksin ja toisinaan vieläpä juhlia itse
emännöidenkin. 

Hanneloren viehkeä kauneus ei ollut jäänyt vielä poikamieselämää viettävän
upseeriston silmiltä huomaamatta. Kerran jos toisenkin oli upseerikerholla
laskuhumalissa harmiteltu sitä, miten niin kelvottoman niljaisaa ja
koleerisuuden sekä silkan flegman sameista vesistä estotta ammentavaa miestä
kuin Klausia oli kerrassaan onnistanut silkasta mahtisukujen vihanpidon
tuottamasta oikusta.

Hannelore oli hyvin tietoinen siitä missä määrin hän oli nuoren upseeriston
himojen kohteena, mutta hän ei hätäillyt. Klausin kadottua hänen käteensä oli
jaettu varsin hyvät kortit - kortit joilla pelatessa kannatti todellakin
malttaa mielensä ja maksimoida voitot. Tanssiaisissa Hannelore oli tavannut
moniakin varsin miellyttäväkäytöksisiä sekä perin komeita miehiä, joiden
halukkuudesta Hannelorella ei ollut pienintäkään epäillystä. Nuoria ja vähän
vanhempiakin ihailijoita Hannelorella siis oli. 

Hannelorella oli tarjolla pienen esikunnan verran upseereja komeissa
univormuissaan - oli yhtälailla valtiopäivämiehiä sekä aina vähintäänkin
runsas liuta sekalaista, mutta vakaavaraista ruukinpatruunaa tarjottimella.
Kuitenkin heistä vain yhdelle Hannelore saattoi yksin ollessaan omistaa
ajatuksen. 

Kerta kerralta useammin Hanneloren ajatukset palasivat Lothariin. Lothariin
Hannelore oli tutustunut jo nelivuotiaana, toki ikänsä puolesta asioista tai
ylipäänsä mistään juuri mitään suuremmin tajuamatta. Hän tulisi kuitenkin aina
iäti muistamaan, miten tavattoman kuumana kesäpäivänä kymmenen vuotta itseään
vanhempi - jo tuolloin varsin ponteva - Lothar oli puiston keinussa
rytmikkäästi työnnellyt vauhtia hänelle pilvettömältä taivaalta paistavan
auringon poltteessa. Vauhdintyöntöjen väleissä hikeä valuva, mutta onnellinen
Hannelore oli hihkunut riemusta ja nurmella valkoviinejään siemaillut suku oli
yhtynyt tytön vilpittömään riemuun heleällä naurullaan. Lothar oli mies joka
jää tytölle mieleen.

Lothar oli aatelissukua hänkin, kuinkapa muutenkaan, hiukan hitaammanpuoleisest
i sotilasurallaan edennyt ja nyt siis vasta ratsumestariksi ylennyt, letkeä
seuraveikko. Lotharia oli aiemmin pidetty laajalti lähinnä suvun
piikittelynaiheena, mutta hän oli vastikään lunastanut uskottavuutensa.
Muhkeat viikset kasvatettuaan sekä taistelukentällä kunnostauduttuaan
naureskeltiin enää hänen kaskuilleen, ei enää hänen sangviiniselle
persoonalleen tai runsaalle ulkomuodolleen.

Lotharin sotilasuran viimeaikaisia tapahtumia lienee syytä avata hieman
pidemmälle, sillä hänen persoonaansa saattaa olla jossain määrin vaikeaa
konstruoida, mikäli ei tiedä niistä ainakin hiukan enemmän.

Kelvottomasti johdetun etenemistaistelun kestäessä Lothar oli ruudinsavun sekä
rummuttavan tykkitulen nostattamassa kaoottisessa pimeydessä haavoittunut
kahdesti kylkeensä luodeista, kadottanut komentamansa, paniikissa pakoon
lähteneen komppaniansa ja tullut kiväärinperällä tajuttomaksi isketyksi monen
minuutin ajaksi. 

Sankimman ruudinsavun hälvennyttyä Lothar oli viimein herännyt tajuihinsa ja
havainnut ympärillään verkkaisesti etenevät tanskalaisrivistöt. Tilanteen
lohduttomuutta tovin puntaroituaan yltäpäältä kurassa uitettu ja juuri
ruumiskasasta noussut Lothar tunsi helpotusta tavoittaessaan repeytyneen
asetakkinsa povitaskusta kolhuisen, mutta muuten särkymättömänä säilyneen
taskumattinsa. Lothar tyhjensi vapisevin sorvin juomasäiliönsä viimeiseen
pisaraan saakka yhdellä huikalla. 

Tilanteen toivottomuudesta huolimatta Lotharin taistelutahto alkoi kohentua.
Kaikki muu oli kyllä menetetty, mutta viinakset olivat sentään pelastuneet ja
kädestä lennähtänyt sapelikin löytyi lähistöltä.

Lothar poimi sapelin mukaansa ja lähti kyyryssä perääntymään tanskalaisjoukkoje
n vanavedessä savuverhon turvin. Ratsuväen upseerina sekä silkan runsaan
fysiologiansakin sanelemana Lothar pysähtyi tovin edettyään kiskomaan
mutalammikkoon kellahtaneen, mutta yhä muuten vahingoittumattoman säilyneen
sekä muutoinkin varsin vankan tykkihevosen ratsukseen. 

Pelkän kylkeen ammutun, sekavaksi äityneen tykkihevosensa sekä sapelinsa
turvin Lothar aloitti rynnäkkönsä. Hysteeriseen raivoon piiskatun ratsunsa
kuljettamana hän, paitsi syöksyi selustastastaan yllätetyn tanskalaisrivistön
läpi, myös ajoi siihen raivoisasti karjahdellen satojen metrien levyisen aukon
kaataen ratsunsa jalkoihin tai sapelinsa terään kymmeniä tanskalaissotilaita. 

Perääntyvät preussilaisjoukot viimein tavoitettuaan Lothar keräsi vielä
joukkonsa ja jatkoi offensiivin käskyn täyttävään, kunniallisesti loppuunsa
saakka, kunnes lopulta kaatui tajuttomana maahan. Moni preussilainen sai
todistaa tätä yllättävää sodankulun kääntänyttä sisukkuudenosoitusta. Lotharin
ylennysputki oli valmis.

Upseerien sidontapaikalla Lothar heräsi jälleen tajuihinsa ja antoi ylen.
Huterassa kunnossa olevan Lotharin ensimmäinen ajatus oli Hannelore.
Hannelore, tyttö jota Lothar ei edes oikeastaan tuntenut. Hannelore, vieras
tyttö, jonka hän oli useasti tavannut juhlissa ja joka oli nykyisin
tiettävästi naimisissa oleva rouva ja kaikin puolin Lotharin saavuttamattomissa
. Hannelore, tuo estyneen preussilaisylimystön naisista ainoa, jonka hän oli
saanut saateltua hersyvän estottomaan nauruun monikerroksisilla
puujalkavitseillään.

Miksi hän edes ajatteli Hannelorea? Ajattelihan hän joka hetki satoja muitakin
preussin aateliston saavuttamattomissa olevia neitokaisia - joka piinattu
päivä ja varsinkin joka ikinen piinattu yö. Ilmeisesti tässä, päivässä vuoden
miestä vanhentavassa sodassa ensimmäinen lohdullinen ajatus oli tuo elämää
täynnä oleva naapurikartanon tyttö tanssisalien kaukaisesta loistosta. 

Lothar ei ollut aiemmin ajatellut Hannelorea erityisesti, mutta ajatuksen
ensilohdun kylmettyä hän ei enää tiennyt kumpi riudutti häntä enemmän: sota
vai Hannelore. 

Lothar tiedusteli ohitse paareja kantaneelta sotamieheltä aiemmin
ratsastamansa, tanskalaisen tykkihevosen tilaa. Kävi ilmi, että sekin
riivattu, loppuunjuostu sieluparka oli jouduttu päästämään tuskistaan.

Lotharkin halusi kuolla.

GHGHGHGS TÄTÄ PASKAA TULEE TAATUSTI YHEN MARCELPROUSTIN TUOTANNON VERRAN
ENNENKO PÄÄSTÄÄN EES PANEMAAN EN JAKSA YHTÄÄN HAISTAKAA NÄÄTÄ MEEN
BAARIINSAATANA 



Books