Author: rutaliator
Date:Jan 6 2005
Olipa tavallisen kaunis päivä bat-maailmassa. Aurinko paistoi täydeltä
terältä, niin täydeltä kuin se nyt yleensä voi biteistä muodostuneessa
maailmassa. Joka tapauksessa ilma oli kaunis kuin morsian.
Jossain eteläisessä bat-maailman osassa, dawnhillin kauniissa kaupungissa
aamuauringon ensi säteet hiipivät kauniisti koristeltuun halliin, jonka
keskellä sijaitsi ilmoitustaulu ja kristalli, joka sykähteli mukavan leppoisaa
energiaa ympäristöönsä vahvistaen näin väsyneiden tutkimusmatkailijoiden ja
seikkailijoiden ehkä jo hieman ehtyneitä energiavarastoja.
Myöskin syvemmällä tuon läpipääsemättömän linnoituksen syövereissä heräiltiin.
Eräässä kahden neliön kopissa, joka oli muuten täysin pimeä ja vuorailtu
mustalla vinyylillä, heräili eräs trolli. Pää kipeänä, kuten tavallisesti,
olihan luurankokerhon vuosikokous hieman jälleen venähtänyt edellisenä iltana.
Dawnhillin baari oli kuuluisa hurjista bileistään, joissa noviisien lihat
revittiin kirjaimellisesti luiden päältä.
Niinpä kuitenkin tuossa ihanassa bat-maan aamunkoitteessa trolliherra
Rutaliator varovaisesti raotteli silmiään. Hän ei nähnyt tosin juurikaan
mitään, koska huone ei ollut valaistu ja seinät olivat umpimustat. Niinpä hän
ensi töikseen kompuroikin ja kolautti päänsä kattoon säkenöivien kirosanojen
säestämänä. Lukijoiden toivomuksesta emme tällä kertaa paneudu tarkemmin
siihen, mitä hän lausauhteli tuona niin ihana aamun hetkenä.
Rutaliator oli sangen vittuuntunut. Ensinnäkin sen vuoksi, että hänellä oli
jyskyttävän kova päänsärky ja toiseksi siksi, että hänen teki mieli vettä,
mutta ei sitä voinut kuitenkaan juoda vesiallergiansa vuoksi. Niinpä ainoaksi
vaihtoehdoksi jäi nousta hissuksiin ylös ja kasata kamppeet ja lähteä kohden
uusia seikkailuja. Joskus elämä oli kovaa, seikkailijallekkin.
Rutaliator kaiveli arkuistaan vähäiset varusteensa, puki ne ensin väärinpäin
ja sitten lopulta oikeinpäin, ja sai myöskin kohtuullisen kovan näpäyksen
sormilleen yrittäessään ottaa käteensä vanhaa uskollista Kurganiaan. Sillä
olihan niin ettei kaaosherra koskaan voinut muita miekkoja käteensä ottaa
manaamatta ensin omaa uskollista kaaosherramiekkaansa.
Kiroillen Rutaliator potki katossa olevan luukun auki ja kipusi yläpuolella
olevaan käytävään. Läimäytti oven perässään kiinni ja lähti laahustamaan
kohden Aamumäen jo lähes legendaarista kristallia ja lepopaikkaa.
Sielläpä Rutaliator levähti hetkisen tutkien ilmoitustauluakin. Eipä ollut
kukaan viestittänyt mitään merkittävää. Sankarimme huokaili hetken aikaa
elämän kovuutta ja sitä että miksi sitä alkoholia tulikaan taas nautittua
liikaa, mutta karisti itsesäälin kyyneleet kuitenkin silmistään ja alkoi
manaamaan kuuluisaa Taikamiekkaansa, tuota niin monen pienen ja viattoman
karvaisen eläimen surmaa. Moni jänis oli saanut maistaa sen tylsähkön terän
selkänahoissaan.
Ensimmäinen manaus tietenkin epäonnistui, kuinkas muutenkaan. Jumalat eivät
rakastaneet Rutaliatoria eikä hän jumalia. Periksi ei voinut kuitenkaan antaa,
päivän seikkailut odottivat joten päättäväisesti manaus aloitettiin uudestaan.
JA katso, putkahtihan miekka lopulta ulottuvuusvyöltä pamahtaen ja niinpä
oltiinkin valmiita tuhoamaan jälleen.
Hilpeästi vihellellen Rutaliator askelsi kohden maissipeltoja, tuota kuuluisaa
aluetta, josta moni aloitteleva seikkailija ihaillen kuiski. Siellä oli paljon
pieniä ja helposti surmattavia hirviöitä, joista sai kaivattuja
kokemuspisteitä melkoisen vähäisellä yrittämisellä.
Rutaliator oli tietenkin jo kokemukseltaan huomattavasti edistyneemmällä
tasolla, mutta hän nautti pikkuseikkailijoiden kyyneleisistä kasvoista ja
pettyneestä mutinasta kun he raahustivat kohden bat-kaupunkia tyhjin käsin
maissipelloilta Rutaliatorin raiskattua suurimman osan sen hirviöistä.
Niinpä Rutaliator kohta saapuikin maissipellon laitaan. Puolihuolimattomasti
hän huitaisi jättiläissirkalta pään pois ja sutaisi mukanaan olevaan reppuun
sen kanniskelemat rojut. Homma eteni jo melko automaattisesti vuosien tuomalla
kokemuksella. Rutaliator päätti aloittaa kierroksensa maissipellon
lähettyvillä olevasta luostarista. Siellä asusti kuulemma puolilegendaarinen
Pyhä Mies, josta pienimmät seikkailijat kertoilivat kauhunsekaisella äänellä
kuiskaten kertomuksia. Tämä mies, vaikka pyhä olikin, ei suinkaan ollut avuton
taistelutekniikan alueella. Rohkeasti Rutaliator tallusteli siis luostariin ja
pian saapuikin ovelle, jonka takana tiesi tuon legendaarisen hirviön
asustavan. Epäröimättä ja vakaasti hän tarttui oven kahvaan ja avaten oven
astui sisään. Ovi hänen takanaan kolahti kiinni.
Rutaliator näki edessään harmaaseen kaapuun verhoutuneen hahmon, joka meditoi
puoli metriä lattian yläpuolella. Näennäisen häiriintymättömänä tuo hahmo
mutisi jotain meditaationsa syvyyksissä. Rutaliator virnisti paholaismaisesti
ja kohotti luotetun Taikamiekkansa miehen pään yläpuolelle. Ja iski.
Rutaliatorin viimeinen muistikuva oli se, kun pyhä mies mutisi jotain ja hänen
suunnastaan lähestyi kullanvärinen nuoli. Sitten kaikki valkeni ja lopulta
pimeni.
Rutaliator tajusi olevansa helvetissä.
Näinpä päättyi tuon urhean seikkailijan aamu jälleen kerran. Sillä olihan
päässyt käymään niin, että tämä inkarnaatio pyhästä miehestä sattui olemaan
huomattavasti normaalia voimakkaampi, ja mies oli maagisen taikansa avulla
ampunut sellaisen nuolen, että Rutaliator kertalaakista menetti henkensä.
Mitä siis opimme tästä tarinasta.
Älkää hyvät ihmiset lähtekö krapulassa hirvijahtiin.