Arosutemme laita oli nyt niin, että hän tunnossaan eli milloin suden, milloin
ihmisen elämää, niin kuin kaikki sekamuodostumat ylimalkaan. Mutta silloin kun
hän oli susi, oli ihminen hänessä kärkkäänä ja tuomitsevaisena väijyksissä -
ja silloin kun hän oli ihminen, käyttäytyi susi samoin. Esimerkiksi kun Harry
ihmisenä kehitteli kaunista ajatusta, tunsi yleviä, jaloja tunteita tai teki
niinsanottuja hyviä tekoja, silloin susi hänessä paljasti hampaansa ja
murhaavan pirullisesti osoitti, miten naurettavalta moinen ylevä teatteri
tuntui aron eläimestä, joka sisimmässään hyvin tietää mitä se haluaa: vaeltaa
yksin arojen halki, juoda toisinaan lämmintä verta tai ajaa takaa naarasta. Ja
suden näkökulmasta oli silloin jokainen inhimillinen ele ja yritys äärimmäisen
naurettava ja mahdoton, tylsä ja ylenannettava. Mutta yhtälaista oli
silloinkin, kun Harry tunsi itsensä sudeksi ja käyttäytyi suden tavoin, kun
hän näytti muille ihmisille hampaitaan, tunsi hyytävää vihaa ja taistelunhalua
heitä ja heidän valheellista elämäntyyliään ja moraaliaan kohtaan. Silloin oli
ihmisluonto hänessä väijyksissä, piti silmällä sutta, solvasi häntä pedoksi ja
elukaksi ja myrkytti ja tärveli hänen yksinkertaisen, villin ja terveen
sudenluontonsa jok'ainoan ilon.
Semmoinen oli siis Arosuden kohtalo, ja kuvitella saattaa, ettei Harry
viettänyt ainakaan mitään miellyttävää ja onnellista elämää. Kuitenkaan ei
tämä merkitse sitä, että hän olisi ollut perin juurin onnetonkaan (olkoonkin,
että hänestä itsestään tuntuivat hänen omat kärsimyksensä suurimmilta kaikista
? niinkuin ihmisistä yleensäkin tuntuu). Kenestäkään ei pitäisi sanoa niin.
Eihän senkään, jolla ei ole sudenluontoa omansa rinnalla, tarvitse silti olla
onnellinen. Ja onnettomimmallakin ihmisellä on aurinkoiset hetkensä ja pienet
ilonyrttinsä kivien ja kantojen välissä. Ja niin oli Arosudellakin.
Enimmäkseen hän oli perin onneton, sitä ei voi kieltää, ja onnettomiksi hän
koetti muutkin tehdä, nimittäin silloin kun hän piti heistä ja kun he pitivät
hänestä. Sillä kaikki jotka mieltyivät häneen näkivät aina vain toisen hänen
kahdesta luonnostaan. Monet pitivät häntä hienona, viisaana ja
harvinaislaatuisena ihmisenä ja sitten pettyivät  ja kauhistuivat, kun heidän
yhtäkkiä täytyi huomata hänen arosudenluontonsa. Ja heidän täytyi, sillä
niinkuin kaikki olennot tahtoi Harrykin, että häntä rakastettaisiin kokonaan.
Juuri sen takia hän ei voinut niiltä, joiden rakkautta hän eniten kaipasi,
salata eikä kieltää arosudenluontoaan. Mutta oli myös toisia ihmisiä,
semmoisia, jotka rakastivat hänessä nimenomaan sutta, villiä, vapaata,
kesytöntä, vahvaa ja vaarallista, ja nämä puolestaan kokivat perinpohjaisen
surun ja pettymyksen, kun hurjassa, häijyssä sudessa ilmaiseiksen myös
ihminen, joka osasi kaivata helliä, herkkiä tunteita, tahtoi kuunnella
Mozartia, lukea runoja ja rakennella tuulentupia ja ihmisihanteita. Nämä
ystävät ne juuri pettyivät eniten ja pahiten, ja niin ulotti Arosusi oman
kahtiajakoisuutensa myös kaikkiin niihin vieraisiin kohtaloihin, jotka
sivusivat hänen elämäänsä.
Mutta ken nyt luulee tuntevansa Arosuden ja hänen surkean, rikkinäisen
elämänsä, hän erehtyy täysin, hän ei tiedä Harrystä vielä lähestulkoonkaan
kaikkea. Hän ei tiedä, että Harrynkin (niin kuin ei ole sääntöä ilman
poikkeusta ja niin kuin yksi syntinen on Jumalalle joskus otollisempi kuin
yhdeksänkymmentäyhdeksän nuhteetonta) ? että Harrynkin elämässä oli omat
poikkeushetkensä, valoisat hetkensä, että hän tunsi joskus suden, joskus
ihmisen elävän, ajattelevan ja tuntevan eheästi ilman ristiriitaa itsessään.
Niinpä saattoivat molemmat joskus, vaikkakin hyvin harvoin, solmia rauhan ja
olla iloksi toinen toiselleen, niin ettei tämä vain nukkunut tuon valvoessa,
vaan niin että molemmat tukivat ja täydensivät toinen toisiaan. Niinkuin
kaikkialla maailmassa tuntui tämänkin miehen elämässä kaikki totunnainen,
jokapäiväinen, tuttu ja säännönmukainen palvelevan vain yhtä ainoaa
tarkoitusta: silloin tällöin piti säännönmukaisen, jokapäiväisen järkkyä ja
murtua, tehdä tilaa jollekin odottamattomalle ? ihmeelle, armolle. Mahtoivatko
nyt nämä lyhyet, harvinaiset onnenhetket Arosuden synkkää taivalta tasoittaa
ja helpottaa, niin että onni ja kärsimys vihdoin olivat tasapainossa, tai
mahtoiko harvojen hetkien lyhyt mutta väkevä onni painaa vaa'assa suorastaan
enemmän kuin kärsimys, niin että tulos lopulta olikin positiivinen ? kas siinä
kysymys, jota joutilaat voivat pohdiskella mielensä mukaan. Myös Arosusi
mietti sitä usein päiväkausia, ja ne olivat hänen joutilaita, hukkaan
heitettyjä päiviään.
Tähän täytyy lisätä vielä jotakin. Harryn kaltaisia ihmisiä on varsin paljon,
nimenomaan kuuluvat monet taiteilijat hänen luokkaansa. Näillä ihmisillä on
kaikilla kaksi sielua, kaksi persoonaa; Jumala   ja Saatana, äidinveri ja
isänveri; kyky tuntea onnea ja kyky tuntea tuskaa taistelevat heissä yhtä
vihamielisellä ja sekasortoisella tavalla kuin susi ja ihminen taistelevat
Harryssä. Ja nämä ihmiset, joiden elämä on läpeensä rauhatonta, kokevat
joskus, harvinaisina onnenhetkinään, niin voimakkaita ja kuvaamattomia
kauneuselämyksiä, hetken onnen hyöky syöksyy niin mahtavalla paineella yli
kärsimyksen meren, että tämä lyhyenä tuokiona esiinpurkautunut onni häikäisee
ja lumoaa muutkin ihmiset. Näin syntyvät, kuin pakenevaisen onnen hyökyaallon
huuhtomina, kaikki ne taideteokset, joissa yksi ainoa kärsivä ihminen on
nostanut itsensä niin korkealle oman kohtalonsa yläpuolelle, että hänen
onnensa loistaa kuin tähti, ja kaikki, jotka sen näkevät, uskovat näkevänsä
siinä jotain ikuista ja ikäänkuin oman onnenunelmansa ilmennyksen. Näillä
ihmisillä ? sanottakoon heidän töitään ja teoksiaan sitten miksi hyvänsä ? ei
ylimalkaan ole ensinkään elämää, toisin sanoen heidän elämänsä ei ole
olemassaoloa, sillä ei ole muotoa. He eivät ole sankareita tai taiteilijoita
tai ajattelijoita siinä mielessä kuin muut ihmiset ovat tuomareita,
lääkäreitä, suutareita tai opettajia, vaan heidän elämänsä on yhtä ainoata
ahdistusta, piinaa ja polttoa, tuskallisesti rikkinäistä ja pirstoutunutta,
kauhistuttavaa ja tarkoituksetonta, mikäli ei nyt haluta nähdä sen tarkoitusta
nimenomaan niissä eriskummallisissa elämyksissä, ajatuksissa ja töissä, jotka
säteilevät heidän elämänsä kaaoksen yllä. Tämän lajin ihmisistä on lähtöisin
se vaarallinen ja kammottava ajatus, että koko ihmiselämä kenties onkin vain
surkea erehdys, alkuemon hätäinen, epäonnistunut keskenmeno, luonnon hurja,
hirvittävällä tavalla tuhoutumaan tuomittu koe. Mutta heistä on alkuisin myös
toinen ajatus, se, ettei ihminen kukaties olekaan vain puolinaisella järjellä
varustettu eläi
n, vaan jumalten sukua ja kuolemattomuuteen määrätty.

-Hermann Hesse, Arosusi