Rakas blogsor...

Tänään heräsin aika pirskatin aikaseen koska näin hämmentävän unen jollaista
en ollu aiemmin sit nähnytkään. Hommahan meni niin, että olin jossain
ulkomailla ja olin lähteny rannalle juoksemaan. Maisemat oli iha sikamaisen
hienot: Kalliorantaa ja merta. Läksin hotellilta aamuyöstä sinne rannalle (oli
valoisaa jo) juoksentelemaan ja sit juoksin tosi pitkälle. Siellä sit rupesin
tutkaileen kiviä käsissäni ja heittelin niitä mereen joutessani. Yhtäkkii
meinasin pyörtyä (unessa!) ku huomasin et ne kalliot oli ainaki 30metriä
korkeet siinä heti 5 metrin päässä rannasta ja ne näytti siltä et ne meinaa
kaatua päälle. Päätin lähteä hölkkäämään takas hotellille.

Kesken matkan iski paniikki: En muistanu et missä vitussa se hotelli on.
Kattelin vasemmalle ja katoin oikeelle, mikää ei näyttäny tutulta.
Juoksentelin semmosessa kulmauksesa olevalle hotellille ja näin siellä jonkun
oppaan jolta päätin kysyy neuvoa. Tää opas käänty pois ja sano et "Lain mukaan
mulla ei oo velvollisuutta kertoo sulle mitään". Just.  

No, sit mä kyllä heti heräsin pohtimaan tätä juttua (no en siis tarkoituksella
tietysti, vaan vahingossa!) ja kellohan olikin mainiot 04.55 joten päätin
lähteä syömään aamupalaa ja töihin. Sen verran on vielä työmatkasta mainittava
(menin autolla) että olipas niin hieno utuinen ja tihkusateinen kaupunki että
päätin käydä kruisailemassa. Mukavaa nähdä kaupungin roskaisuus ja se miten me
unettomat (tai työtä tekevät) möngitään nukkuvien jätteissä aamulla. 

Kaupunki on kuin halpa huora. Sen on pakko meikata ittensä joka aamu uudelleen
et me kiimaiset ihmiset voi raiskata sen taas illalla. Sen on pakko, sillei oo
vaihtoehtoja.